Työpaikkani oli kiireinen, stressaava, mutta monipuolinen. Työpaikallani oli myös kiusaamista ja nokkimisjärjestystä. Siellä oli myös mukavia ihmisiä, jotka eivät puhuneet kenestäkään selän takana, lohduttivat ja olivat läsnä.
Sairastuin kuitenkin. Masennukseni oli syvää. Ei ollut elämänhaluja. Olin kuin pystyynkuollut. Kuitenkin sain jostain voimaa ja olin tiiviissä yhteydessä työterveyshuoltoon, mielenterveystoimistoon, esimieheeni, työsuojeluun koko sairauteni ajan. Olin myös yhteydessä tähän työtoveeriini, joka oli läsnä ja innoitti paranemiseen. Häneltä sain tukea ottaakseni yhteyttä työsuojeluun ja työterveyshuoltoon, jota kautta myös esimieheeni. Kävimme aika-ajoin keskusteluja yhdessä, työterveyshoitaja, esimies, työsuojeluvaltuutettu, kiusaajani (ei olisi ollut tarpeen, koska tavat eivät muuttuneet eiä keskusteluissa tullut mitenkään ilmi, että hän sabotoi minua). Mutta muuten, kaikki keskustelut tulivat minun parhaakseni ja pysyin koko ajan mukana, mitä töissä tapahtuu ja mitä minulla on odotettavissa töihin paluun jälkeen. Toiveeni otettiin kiitettävästi huomioon ja onneksi minulla oli ymmärtävä esimies. Nuori, vastavalmistunut yht.kuntatiet. maisteri. Mutta kuitenkin niin osaava ja empaattinen. Työtoverini (lähimmän, ihanan) kävin keskusteluja puhelimitse, kävin työpaikalla hänen luonaan sekä kävimme yhteisellä päiväkahvilla. Tämä työtoverini oli myös tukenani silloin, kun jouduin sairaalaan. Minusta tuli kuin tulikin, työkykyinen. Kuitenkin myöhemmin katsoin parhaakseni vaihtaa työpaikkaa ja esimieheni oli vaihdoksessa suurena apuna. Olin todella syvällä, mutta myös oma toimintani auttoi minua paranemiseen kuten myös tämä työtoverini ja koko organisaatio.
Kaikilla ei tietysti ole yhtä hyvin, mutta sietäisi miettiä sitä, olisiko tällaisissa tapauksissa työttömistä apua, jotka palkataan paikkaamaan sairaslomalaisen töitä. Mielestäni hän olisi myös avainasemassa pitämään yhteyttä masentuneeseen ja esimieskin voisi aika ajoin soitella sairaslomalaiselle ja kysellä kuulumisia.
Mutta sairaudesta voi kyllä parantua työkykyiseksi. Joillekin sopisi varmaan osa-aikainen työ ja jatkossa kokopäiväinen. On niin paljon mahdollisuuksia lievittää kynnystä palata työelämään.
jk. klo 12.10. Anteeksi Blue, kun kävin blogissasi kommentoimassa edelliselle nimimerkille. Eihän blogisi ole mikään keskustelupalsta. Anteeksi suuresti!!!!!
Kuitenkin haluan vielä sanoa nimimerkille, että sisaresi olisi ollut sairaalahoidon tarpeessa ja sielläkin tekeminen on yksi hoitokeino.
Minä itse jouduin sairaalaan, kun läheiseni toimittivat minut sinne ja olen kiitollinen, että niin tapahtui.
Ja masennukseni lääkäri luokitteli syväksi masennukseksi.
Terapiaa en tarvinnut, koska lähiverkosto toimi hyvin terapeuttinani.
muoks.. klo 15.05 Herätti myös ristiriitaisia ajatuksia eräs kommentti. Yhteiskunnan pitäisi joustaa, jos kertakaikkiaan ei ole tyyppiä 8.00 - 16.00. Voisin sanoa, että useimmat meistä ei ole, mutta mitä siitä tulisi, jos esim. kaupan kassa tulisi töihin klo 23.00 ja sanoisi, että en ole päivätyyppiä, siksi työskentelen tähän aikaan. Miten ihmiset tietäisivät asioida, jos virastoissa työskentelevät tulisivat töihin siihen aikaan kuin haluaisivat. Kyllä minun mielestäni ihmisen pitäisi mennä itseensä ja sopeutua sääntöihin.
Kommentista myös paistoi läpi, että jos ei ole työhaluja, niin miksi pakottaa töihin. Eihän tässä ketään ole tarkoitus pakottaa töihin. Jos on varaa olla kotona (en tarkoita omaisten, lapsien hoidollisesta syystä), niin sitten on omilla varoillaan, eikä yhteiskunnan tukiloilla. Ei minusta ainakaan ole kiva puurtaa töissä tietäen, että osa veroeuroistani menee näille vapaa-ajan viettäjille. Mutta, jos voi olla omillaan kotona, niin sitten on. Jääpähän työpaikat työtä haluaville.
Vastaus kommenttiin: Eiköhän ihminen ole alunperin luotu tekemään työtä. Tottakai pitää antaa osa-aikamahdollisuudet yms. Nykyaikana on mahdollisuus valita ammatti. Jos nykyiseen ammattiin ei riitä rahkeet, niin sitten on mahdollisuus kouluttautua uudelleen (tarkoitan alle 50) ja sitä kautta saada sopivampi työ. Jos on todella sairas, niin silloin on tottakai saatava eläke. Mutta työhaluttomuutta en halua maksattaa yhteiskunnalla. Ja nykyaikana on joka paikka tietoa tulvillaan mahdollisuuksista. Mutta minulla on kyllä sellainen ajatuskanta, että jokaisen, joka kykenee, on annettava oma roposensa yhteiseen kassaan ja sitä kautta myös omaan elantoon.
Sealle vastaus: Katsopa profiilistani, perheeni on ollut melko iso, ei 2 henkeä. Asumistukirajat ovat todella niin pienet, että vaikka kaksi henkilöä perheestä olisi töissä minimipalkalla ja lapsia on kolme, niin asumistukea ei ole herunut. Mistä tiedän??? Olen ollut asumistukien vastaava silloin kun asumistuet olivat kunnalla. Voisin sanoa, että nämä marttyyrit kelalla, sos.toimistossa, terveysasemilla, sairaaloissa hoitavat juuri sinun tämän hetkistä toimeentuloa. Palkat eivät ole vähemmän koulutetuilla päätä huimaavia. Jos me, kolmihenkinen perhe saisimme 3 x 700 euroa asumiskulujen jälkeen käteen. Olisimme todella hyvätuloisia. No, se tuosta rahasta. Sea, millälailla Kelan pitäisi arvostaa lukio-opintoja? Minusta riittää, kun itse arvostat ja sitä kautta myös läheisesi arvostaa. Aivan varmasti. Huomaan, että sinulla on kirjoittaminen hallussa. Miksi et kirjoita kokemuksiasi, elämäntarinaasi tai vaikka mitä!!! Se on todella terapeuttista. Ei sitä tarvitse tuoda julkisuuteen, jos ei halua, mutta avoimuus kyllä on kannattava ratkaisu. En huomannut sanoa yllä, että juuri kirjoittaminen paransi minut lopullisesti sairaudestani. Tai onhan minulla se sairaus, mutta pysyy kurissa. Olen myös ylläpitänyt terveyttäni askartelemalla, käsitöitä tehden, kirjeenvaihtoa harrastaen, lukien. Tiedätkö Sea? Sinuakin viihdyttävät joka päivä kirjailijat, jotka ovat kirjoittaneet yksinäisyydessä tekstejään moneen kertaan muokaten, välillä vihastuen kustantajan epäämiseen, mutta kuitenkin paremman päivän tullen jatkaen ja muokaten. Minä olen kiitollinen jokaikiselle kirjan kirjoittaneelle, että olen saanut viihdytystä arkeeni. Sama juttu on elokuvien tekijät, näyttelijät, kulissien taikojat. Esimerkkejä voi sanoa, vaikka kuinka paljon. Kiitos kaikille, jotka teette arjestani Juhlaa.
15.3.2009 Selvennän vielä omaa sairauttani. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluu masennus ja mania. Yleensä manian jälkeen tulee syvä masennus. Vertaistuki ei kohdallani oikein toiminut, jouduin sairaalaan! Enkä usko, että se toimii monienkaan kohdalla esim. täällä blogimaailmassa. Siinä vain menee syvemmälle omaan sairauteensa vertaistensa kanssa.
Monilla ihmisillä on jostain syystä kehkeytynyt vahva "minä keskeisyys". Miksi minua ei hoideta? Miksi en saa rahaa? Miksi minua ei ymmäretä? Kehottaisin kyllä menemään itseensä.
Ammateista sen verran, että tosiaan sairaaloissa, sosiaalivirastoissa, kelassa yms. on pienipalkkaisia virkailijoita, jotka puurtavat toisten ihmisten eteen paljon.
Suurempi palkkaiset ovat puurtaneet aikoinaan opiskelunsa eteen sinnikkäästi, päämääränä oma elanto ja myös auttamishalu.
Jokainen valitsee itse elämänsä suunnan, siitä ei pääse mihinkään.
Minusta on kamalaa, kun ihmiset puhuvat näin jostain ammatista: "joku mutterinpyörittäjä". Siis jokainen ammatti on arvokas. Omalta osaltani olen pitänyt myös huolen, että läheiseni arvostavat ihmisiä, ammattiin, siviilisäätyyn, rotuun yms. katsomatta.
Tekstit
15 kommenttia:
Tarkoitin sillä 8-16 tyypeillä, että joskus se ei vain sovi ihmisille. Eihän toki ihmiset voi tehdä mitä tahansa työtä mihin aikaan vain, mutta on paljon työpaikkoja jota voi oikeasti tehdä vaikka yöllä jos siltä tuntuu, mutta ne tunnutaan pakottavan muottiin 8-16. On myös paljon vuorotyötä ym. jota ei tarvitse tehdä juuri 8-16.
Eihän tuo 8-16 ole muuta kuin sovittu kellonaika johon ihmiset on pakotettu. Joidenkin ihmisten fysiikka ei vain siihen muottiin mahdu vaikka kuinka yrittäisi. Vähän kun yrittäisi pakottaa sokeaa näkemään.
Sitten on ihmisiä jotka ei jaksa tehdä 8 tuntia, miksi heidät siihen pitäisi pakottaa? Miksi ei luoda enemmän mahdollisuuksia osa-aikaiseen työhön jolloin vajaakuntoisemmatkin voisivat tehdä työtä. Tietenkään tälläinen ihminen ei voi saada samaa vaurautta kun enemmän työtä tekevä, mutta eikö olisi parempi, että hän tekee jotain kun ei mitään?
Itse olen vahvasti perustulon kannalla. Ihmiset saisivat tietyn taloudellisen turvan, ilman kyykytyksiä ja paperisotaa. Vajaakuntoiset, vammaiset ja muut jotka eivät perusmuottiin mahdu voisivat tehdä sitten lisätöitä sen minkä tahtovat/pystyvät.
Pitäisikö siis kaikilta työttömiltä, sairailta, vammaisilta tai muuten poikkeavilta ottaa rahat pois ja jättää oman onnen nojaan jos eivät 8-16 töihin kykene? Silläkö he paranisivat ja kaikista tulisi onnellisia? Miksi työ ja raha mittaa ihmisen arvoa?
En halua tätä laittaa tekstiini, mutta voin kertoa, että skitsofreniaa sairastava läheiseni(32 v) kouluttautuu kuntoutustuen turvin uuteen ammattiin. Vielä vajaa vuosi jäljellä ja uutta ammattia juhlitaan :)
Itsekin toivoisin, että saisin kuntoutustuen jonka turvin voisin seuraavat pari vuotta käydä iltalukion loppuun ja toivon mukaan pääsisin vielä kelan tukemaan psykoterapiaan jotta minusta saataisiin työkykyinen joskus. Epäilen kyllä, sillä lääkärit ovat viimeiset 8v tehneet juuri päinvastaisia päätöksiä kun itse olen toivonut. :(
Vastaan tänne kun en omassa blogissa kommentteja julkaise.
Valitettavasti ylimääräisetkään ajat ei aina auta. Jos lääkärit jotain päättää he harvoin pyörtävät päätöksiään vaikka mitä tekisin. Olen tämän monesti saanut huomata. Olen saanut paniikkikohtauksia päiväsairaalan aulassa, olen tapellut pari kuukautta päästäkseni osastolle itsemurhayrityksen jälkeen, olen itkenyt ja parkunut, valittanut ylilääkärillekin, mutta kun jotain päätetään se päätetään ja minusta tehdään korkeintaan hankala potilas. Valitettavasti tämän maan mielenterveyshoito on todella surkeassa jamassa.
Eipä tässä kai mikää tai kukaan voi auttaa. On vain toivottava, että kun nyt joudun sille sosiaalityöntekijälle hän uskoo sanaani ja näkee ulkokuoren taakse. Vaikken pahemmin Jumalaan usko niin näissä asioissa rukous lienee se ainoa keino auttaa. Koskaan ei tiedä millainen päivä lääkärillä on tai ymmärtääkö hän.
Kiva, että kirjeeni on tullut perille ja olet pitänyt lähetyksestä.
Tuohon meneillään olevaan keskusteluun en osaa sanoa muuta kuin hienoa, että paranit siitä pahasta masennuksesta. Minua on kaikessa auttanut usko Jeesukseen ja Jumalan johdatukseen. Iloa on aina jostain pilkahtanut synkimmissäkin vaiheissa. Tyttäreni kuoleman jälkeen on ollut hyvin vaikeaa, mutta jos en uskoisi iankaikkiseen elämään ja Raamatun 32 000 lupaukseen, en lainkaan pärjäisi.
Hyvä kirjoitus Pirjo! Paljon hyvää ja oikeaa asiaa! Mieleeni tulee vielä tuo yksi juttu - vastapaino työlle; nää kaikki kauniit kädentyöt, blogit, netit jne!
Vastaus kommenttiisi blogissani...
Iltalukio ei ole Kelan mielestä opiskelua jolloin muutkin tahot eivät sitä semmoiseksi katso. Näin ollen se on vain harrastus eikä siis millään mittarilla arvokas. Tokihan voin jatkaa lukiota jos jaksan tehdä sitä muun kuntoutuksen ohella, tiedän vain etten jaksaisi.
Mutta eikös muutaman lapsen yksinhuoltajalla ole enemmän suita ruokittavana kun kahdella? Tai riippuu mikä on sinun muutama. :)
Mutta esim. minä saan asumistuen ja sairaspäivärahan (440) ja siinäpä ne. Sossusta ei tipu kun lääkäri- ja lääkekulut jos/kun semmoisia on. Asuntona meillä on 3+k jossa vuokra 680e. Sossu katsoo kahden pärjäävän 560 euron vuokraisessa asunnossa, mutta semmoisia kolmioita ei ole olemassakaan (selattu kaikki vvo:t ja vts:t). 560 eurolla saisi kaksion, mutta me emme ole siskon kanssa pariskunta, emme me nuku samassa sängyssä. Tälläistä sossu ei huomioi mitenkään. Pikkusisko saa lapsilisän, elatustuen ja sossusta 130e, mutta ne on hänen rahojaan, ei minun.
Jos saatte todella pientä palkkaa niin silloinhan olette oikeutettu asumistukeen?
Toiset jaksaa tehdä töitä vaikka se ei toisi pöytään tarpeeksi rahaa. Minä mielummin olisin kotona kun töissä jos tulos olisi rahallisesti sama. Minulle työnteko ei ole niin arvokas asia etenkään tässä vaiheessa kun en edes koe olevani työkykyinen. En minä mitään miljoonia ole työstä haluamassa, mutta sanotaanko, että jos vuokran jälkeen käteen jäisi 700 euroa niin olisin tyytyväinen. Ilmaiseksi en töitä tee, marttyyriksi en ala.
Ymmärsin kommentistasi, että olisitte ollut pariskunta, anteeksi erehdykseni. En tiedä miten aikanaan asumistukea on saatu, mutta nykypäivänä se ei ainekaan päätä huimaa kun otetaan vielä huomioon sossunkin vuokrakatto. Mutta jos tulot on alle tonnin vaikka molemmillakin puoliskoilla niin asumistukea pitäisi saada, riippuen toki millainen talo on kyseessä. Laskin Kelan laskurilla meidän asuntoon (3+k, 73 neliötä ja 680e/kk) ja asumistukea maksettaisiin.
700 eurolla tarkoitin jos olisin töissä, eihän lapset semmoisia rahoja mistään ilmaiseksi saa. Ja mitä pienipalkkaisiin hommiin tulee, tiedän monia jotka ei suuria ansaitse, omalla koulutuksellanikaan (lähihoitaja) en kummoisia saisi. Niitä töitä tosin en kykene tekemään. Mutta "rumasti sanottuna" minä en töitä tekisi jos siitä ei maksettaisi vähintään tonnia, en ala itseäni hajottamaan tai kärsimään sen kirkkaimman kruunun takia. Työn arvo mitataan rahassa ja minä koen olevani sen mittainen, että ansaitsen siitä kunnon palkan. Jos joku haluaa marttyyri olla niin siitä vain, mutta minulta ei sympatiaa saa. Sossun, sairaahoitajan ja lähihoitajan (oletan myös kelan työntekijän) palkka uppoaa siihen 1400-2000e/kk, se on minusta jo ihan hyvä palkka, kyllä siitä pitäisi se 700 jäädä asumisen jälkeen.
Toivoisin Kelalta, sossulta, mielenterveystoimistolta ja työkkäriltä ymmärrystä, että iltalukio on koulu vaikka siihen ei opintotukea maksetakkaan. Samanlailla siellä käydään kaikki lukion opinnot ja kirjoitetaan samat yo-kokeet kun päivälukiolaiset. Tunti määrä on pienempi, mutta hommat kotona onkin sitten reilusti suuremmat. Olen ollut molemmissa ja voin todeta, että päivälukiossa voi vetelehtiä, iltalukiossa hikoillaan. Kiukuttaa kun käsketään lähteä kotoa tekemään jotain, mutta kun sanon käyväni iltalukiota sitä ei huomioida! Jos menisin työkkärin mutterinpyörityskurssille taputettaisiin käsiä ja todettaisiin minun kuntouttavan itseäni. Kun aherran itseäni yliopopilaaksi minun kuvitellaan makaavan kotona toimettomana.
Olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta, kirjan kirjoittaminen ei sinänsä kiinnosta. Hienoa, että kirja auttoi sinua tasapainoon kaksisuuntaisen mielialahäiriön suhteen. Valitettavasti vakavasti masennusta, joka on ihan erilainen sairaus, ei paranneta kirjoittamalla tai lääkkeillä. Minä tarvitsen ammattilaisen antamaa terapiaa parikin vuotta (kerran tai pari viikossa, ei mitään kerta kuussa mitä kuuluu tapaamisia) ja sairaslomaa, lääkkeistä voi joissain tapauksissa olla myös hyötyä. Erilaiset sairaudet vaan paranee erilailla.
Korjaanpas vielä tuota palkkaa. Sosiaalityöntekijä voi saada jopa 3000 euroa, riippuen missä on töissä. Sillä pärjää mielestäni jo enemmän kun hyvin!
Kaksisuuntainen on kuitenkin ihan erilainen sairaus kun masennus jossa ei maniaa esiinny. Kaksisuuntaisessa masennuksesta noustaan ylös nopeastikin manian iskiessä päälle, masennuksessa ei nousta. Tämä on kun vertaisi syöpää diabetekseen, kaksi aivan erilaista sairautta.
Mitä minun sitten pitäisi tehdä ellei kysyä miksi minua ei hoideta? Jäädä kotiin makaamaan loppu elämäksi? Sehän se tuottavaa olisi yhteiskunnalle! Vaikea masennus on kuin mainitsemani syöpä. Se on sairaus, ei siitä naps itsekseen mihinkään parannuta, siihen tarvitaan hoitoa! Ja sinä olet eväämässä hoidon, koska joku sitä osaa vaatia? Se miksi en sitä hoitoa saa, siihen on monia syitä. Ehkä en osaa ilmaista itseäni lääkärille tarpeeksi hyvin? Ehkä lääkäri ei ole ymmärtänyt minua (ihmisiä ja erehtyväisiä hekin ovat)? Ehkä mielenterveystoimistoilla ei ole mahdollisuutta järjestää minulle oikeanlaista terapiaa? Ehkä minulla ei ole rahaa mennä yksityiselle? Oletko koskaan asioinut siellä mielenterveystoimistossa? Tiedätkö missä jamassa hoito siellä on? Hyvä se on kukkulalta huudella jos ei tiedä mitä siellä juurella tapahtuu! Mutta ehkä sitten pitäisi heittäytyä sohvalle ja räkiä vain kattoo? Ehkä paranen itsekseen. Mutta käskeppä sitten syöpöpotilastakin paranemaan itsekseen, tasapuolisuuden nimissä.
Se oli mutterinpyöritysKURSSI, ei ammatti. Tarkoitin sillä näitä työkkärin kursseja joissa ihmiset tyyliin pyörittävät mutteria ja kiroavat kun eivät saa oikeita töitä. Kenelle siitäkään taas on hyötyä, että ihmiset laitetaan mukatöihin josta maksetaan 5 euron korvaus?
Jokainen ammatti on todellakin tärkeä ja arvokas. Itse olen ollut siivoojana, äitipuoleni on koulunkeittiössä ja isäni metsuri. Arvostan ko. ammatteja todella! Mutta en arvosta ihmisten kyykyttämistä missään kursseilla jotka syövät valtion rahoja ja joista ei ole kenellekkään mitään hyötyä, kunhan koristelevat tilastot kauniimmaksi.
Olisiko oikeasti aika laskeutua sieltä kukkulalta ja katsoa ympärille? Mitenkään loukkaamatta, mutta kuka on ketään arvostelemaan? Varsikaan jos ei tämän kengissä ole päivääkään kävellyt.
ps. Jos elää veroeuroin on jotenkin velvollinen veronmaksajia kohtaan? Myös itseään? Minä maksan 20% veroa niistä tuistani. Maksan jopa enemmän kun minimipalkalla oleva.
Kunnioitettavaa kirjoittaa asiasta julkisesti. Ihanaa kuulla, että joillain työpaikoilla saa tukeakin tällaisessa tilanteessa - mutta tuo on liiankin totta, että kiusaajalle harvoin tulee mitään seuraamuksia. Sana sanaa vastaan on aina uskottavuuskysymys - miten saada ulkopuolinen ihminen uskomaan, että muiden läsnäollessa täysin korrektisti käyttäytyvä esimies voi kahdenkesken (tai työporukan) muuttua kasvot punaisena ja sylki suusta lentäen raivoavaksi paholaiseksi. Sitä saa äkkiä leiman heikkohermoisena ja liian herkkänahkaisena työntekijänä. No, itse selvisin entisen työtoverin turvin, joka oli kokenut esimiehen taholta samanlaista kiusaamista aina masennukseen, sairaslomaan ja lääkärin suosituksesta irtisanoutumiseen saakka. Oli hyvä tietää, ettei kaikki ollut vain omassa päässä.
Hei Pirjo,
Tulin prenikkaani hakemaan, suurkiitos siitä. Nyt vasta huomaan tämän keskustelun joka blogissani alkoi.
Pirjo sanoo että ihminen on luotu tekemään työtä,lisäisin tuohon että myös vastaamaan itse omasta toimeentulostaan ja sitä kautta koko elämästään.
Nyky-yhteiskunnassa on monia verovaroin tapahtuvia auttamismahdollisuuksia niin terveydenhuollon kuin rahallisen tukemisenkin muodossa mutta ei tarvitse mennä kuin muutama vuosikymmen taaksepäin sotien jälkeiseen aikaan jolloin jokainen vastasi omasta toimeentulostaan ilman minkäänlaisia yhteiskunnallisa apuja.
Tottakai voisi sanoa, ettei kannata katsoa taaksepäin mutta minä sen kuitenkin sanon.Monta kertaa tulee mieleen, vaaditaanko nykyään liian helposti muiden tukea, unohdetaan oma yrittäminen ja lasketaan ilmaiseksi saadusta rahasta jopa maksetut verot.
Varmasti monella on rankkaa, Pirjollakin on ollut. Kunnioitan Pirjon tapaa kertoa rehellisesti miten on selvinnyt. Siihen selviytymistarinaan ei liity pelkkä ruikuttaminen ja itkeminen vaan halu palata työelämään, mielekkäät harrastukset ja ennen kaikkea,oma vahva yrittäminen.
Blue: Haluaisitko oikeasti palata aikaan jolloin ei olisi kunnallisia terveys- ja sosiaalipalveluja vaan jokainen todellakin maksaisi kaiken omasta pussista? Oikeasti? Jos oikein asiaa miettii? Kumpi on loppujen lopuksi parempi, yhteiskunta jossa autetaan heikommin menestyviä vai jossa jokainen on oman onnensa seppä ja täysin lähtökohtiensa armoilla? Miksi Suomesta on sitten tälläinen "hyvinvointiyhteiskunta" luotu jos se on kerran niin huono ratkaisu?
Veroista muuten, että kyllä se köyhä maksaa veroja siinä missä rikaskin. Palkasta lähtevä vero on todella pieni osa valtion budjettia kun oikein aletaan miettiä. Eli veroja maksamalla se köyhäkin sen tukensa maksaa.
Ja muutko eivät ole yrittäneet vain ainoastaan ruikuttaneet?
Lähetä kommentti